lauantai 30. huhtikuuta 2016

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

”Hän on minun veljeni, Mikael. Ainoa, joka minulla on jäljellä. Minä en välitä, jos he tulevat ja tappavat minut […] Mutta minä välitän Mitjasta ja hän ansaitsee hyvän elämän. Häntä on kohdeltu kuin paskaa. Sinä et voi ymmärtää sitä, kun minäkään tuskin pystyn. Ja kaikki johtuu siitä, että minä vedin pidemmän korren.”

Ensimmäisenä on pakko sanoa: MISSÄ MUN NIKO ON?! Siis Raisa kuule, mitä menit tekemään? Edellisessä osassa kiinnyin Nikoon, jonka sarkastiset kommentit ja huumori huvittavat. Jäljitetyssä Nikosta ei päästä paljoa nauttimaan – ei lukija eikä Raisa. Niko on parisuhteessa Tanelin kanssa ja viettää suurimman osan aikaa tämän kanssa. Kun Raisa sitten imaistaan mukaan tapahtumiin, joihin hän ei täysin vapaaehtoisesti osallistu, jää Niko taakse.

Hyvästi Suomi ja hello Kreikka. Raisa saa Konstalta viikon aikaa etsiä kaksoisveljensä Mitja. Osoite löytyy Itä-Helsingistä, ja veli on kuulemma jos jonkinlaiseen ongelmiin joutunut . Isukki ei olekaan pitänyt veljestä huolta, vaan jättänyt tämän 2-vuotiaana sairaalan edustalle. Raisaa hirvittää veljen tapaaminen, mutta vastauksia Raisan kykyjen alkuperästä tippuu vasta, kun molemmat kaksosista on paikalla. Niinpä Raisan ei auta muu kuin rohkaista itsensä. Raisa ja Mitja huomaavat pian joutuneensa jotakuinkin huiputetuksi Kreikan saarelle, josta ei paluulippua ole.

Saari on daimonien asuttama Totuuden saari, jossa Raisalle avautuu kokonainen uusi maailma. Bondaus long lost brotherin kanssa skipataan sopivasti, eikä sisarusten välistä alkuvaikeutta tapaamispäivän jälkeen valoteta. Päivät saarella kuluvat askeettisissa olosoissa taidetta tehden. Ensin lenkki Mitjan kanssa, sitten aamianen, maalaamista, kaksi muuta ateriaa, oppitunteja ylipapitar Callistan johdolla, kamppailuharjoitukset. Olennainen osa daimonina oloa on nimittäin fyysisen kunnon ylläpito, kehon ja mielen saumaton yhteistyö. Daimoneilla on myös oma kamppailuperinteensä, jota varten kaikkien on treenattava ja johon kaikkien yhteisön täysvaltaisten jäsenten on osallistuttava. Raisasta paljastuu aivan uusi puoli, sillä toisin kuin Mitja, Raisa pitää kamppailusta.

Saaren elämä, daimonien salaisuudet ja Ideoiden maailma, josta daimonit ammentavat voimiaan, saavat Suomen ja Hukkavaaran tuntumaan kaukaiselta unelta ja päivät kuluvat lähes huomaamatta. "Ideoiden maailmaa ei voinut kuvailla. Ihmisjärki ei riittänyt sen ymmärtämiseen, ajattelemiseen tai edes tuntemiseen: jopa jokainen daimoni koki sen eri tavalla. Sen vuoksi kykyjemme opettaminen ei ollut mitenkään yksinkertaista."

Lukijana olen silti ihmeissäni. Siis Kreikka, mitä ihmettä? Tässä sitä on rauhassa lukenut Suomeen sijoittuvaa ihmissusisarjaa, kun yhtäkkiä ollaankin Välimeren rannalla. Ja olemassa onkin jokin Platonin kuvaama Ideoiden maailma.

Jotenkin Jäljitetyssä ollaan tuuliajolla. Saarelta paon jälkeen elämä Helsingissä on rosoista, etenkin kun Raisalla on kannettavanaan salaisuus, jota hän ei voi kertoa kellekään, ei edes Mitjalle. Mitjalle sen sijaan elämä hymyilee. Jostain syystä Konsta ottaa hänet töihin klubille, vaikka on tuntenut Raisan paljon pidempään – seikka joka aluksi kismittää Raisaa. Muutenkin Konsta tuntuu käyttäytyvän kummallisesti, eikä Raisa tiedä miksi.

Raisa on Jäljitetyssä eksyksissä ja vailla juuri ketään, mutta ei silti voi ottaa puhelinta kauniiseen käteensä ja soittaa Nikolle. Kaksosten sisarussuhde ja heidän väliset kohtauksensa ovat kirjan parasta antia. Jokaisella daimonilla on oma erityinen kykynsä. Mitjan kykynä on musiikki ja kaikki ääneen liittyvä. Hän soittaa ihmeellistä musiikkia, on uskomaton DJ, oppii muinaiskreikan täydellisesti kuukaudessa ja omaksuu viikossa irkkuaksentin. Ihmeellisempi vielä on kuitenkin Raisan ja Mitjan välinen yhteys, jota kuvataan verhona, jota jompikumpi raottaa halutessaan auttaa toista tai ihan vain nauttiakseen toisen kyvystä, kuten Raisa kuunnellessaan euforisena Mitjan musiikkia.

Yllättäen Mikael puuttui puheeseen. ”Haluaisin vain varmistaa, että ymmärsin oikein. Kaikki, mitä äsken tapahtui, on ihan normaalia teille… teidänkaltaisillenne?”
    ”Jotakuinkin.”
    ”Eli te olette…?”
    Mitja ehti ensin. ”Puolijumalia.”

Uusi tuttavuus musisoiva keijuprinsessa Caoimhe on suloinen. Mitja on häneen ensihetkestä lähtien täysin lääpällään. "Caiomhen viaton ilo oli tarttuvaa. Hän teki kärrynpyöriä ja tanssahteli paljain jaloin." Caiomhe on todella symppis. Hän hoitaa kukkia kasvihuoneella laulamalla ja juttelemalla niille. Jäljitetyssä on oivallisia dialogeja ja hauskoja tapahtumia, mutta välillä Raisan biletys jopa kyllästyttää. Mikaelin tulo takaisin kuvioihin piristää romaania, ja saa toivon kipinän syttymään. Kumpikin pyörittelee kuitenkin jotakuta kolmatta, ja Konstan yliluonnollisten olentojen klubilla jatkuvasti pyörivä Raisa saa susilta muutamankin ”lempinimen”. Sudet kutsuvat häntä ”bileprinsessaksi” ja ”siamilaiseksi”. Raisa osaakin pitää hyvin puolensa. Hänen pyyntönsä saada osallistua Mikaelin ja muiden ihmissusien taekwondotreeneihin saa Mikaelin tajuamaan, että jotain on oikeasti pahasti pielessä.

Haluaisin siteerata vaikka kuinka montaa kohtausta, jotka mielestäni ovat aivan loistavia. En silti halua spoilata koko teosta, eivätkä kaikki sitaatit aukea ilman kehystään. Mainittakoon vielä kuitenkin, että Mitjan ja Nikon kohtaaminen on hulvaton ("Ja mitä tämä jumalattoman hyvännäköinen mies tekee minun sängyssäni?"), samoin lentopallo-ottelu, jota Raisa, Mitja, Caiomhe ja Mikael käyvät. Ensin tytöt vastaan pojat, minkä aluksi Caiomhe riisuu bikiineilleen ja vaatii myös Raisaa tekemään samoin. "Minähän sanoin. Tässä pelissä ei ole mitään reilua." Eikä olekaan. Pojat eivät saa katsettaan irti tytöistä, ja ensimmäinen pallo tömähtääkkin hiekkaan parin metrin päähän Mikaelista.

Seuraavaksi on "yliluonnolliset All Stars", kaksoset vastaan Mikael ja Caiomhe, ja viimeisenä tietenkin Raisa ja Mikael vastaan Mitja ja Caiomhe. Kun Mitja vielä heittää Caiomhen mereen, nousee rantakohtaus ehkä kirjan suosikikseni.

Teos on viihdyttävä ja luen sitä aamukolmeen. Silti ensimmäistä kertaa Susiraja-sarja jättää vähän kylmäksi. Suurimmat paljastukset on jo tehty, mitä vielä on jäljellä? Edes kirjan loppu ei tällä kertaa tarjoa cliffhangeria, mistä tunnen oloni aika pettyneeksi. En ole vielä hakenut kirjastosta seuraavaa osaa, vaikka ensimmäiset kolme olen ahminut melkein viikon sisään. Odotinkohan liikaa?

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Elina Rouhiainen: Uhanalainen



Kulta kimalsi hänen silmissään, eikä se voinut olla muistuttamatta minua kaikista niistä muista kerroista, jolloin olin nähnyt saman kimalluksen. Kylmästä huolimatta poskiani kuumotti. Kumpikaan meistä ei halunnut liikkua. Seisoimme ulkona niin kauan, että sade ehti saada hampaani kalisemaan.

Uhanalainen (2013), Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan toinen osa, alkaa vauhdilla. Raisa ja Niko viettävät railakasta elämää Helsingissä. Raisa on onnistunut saamaan vanhan asuntonsa takaisin ja palannut kuvataidelukioon. Niko on aloittanut vaatesuunnittelun opiskelun ja asuu Raisan kämppiksenä. Molemmat luulevat jättäneensä Hukkavaaran lopullisesti taakseen, mutta kun Mikael ilmestyy riutuneena Raisan asunnon porraskäytävään, lähtevät tapahtumat rytisten liikkeelle. Daniel on kadonnut. Danielin kakkosmies on ottanut vallan, ja Mikael on ajettu pois Hukkavaarasta. Ja niin paljon kuin Raisa inhoaakin Danielia, ei hän voi olla haluamatta auttaa omaisuutensa menettänyttä Mikaelia. Niko, joka on sopeutunut Helsinkiin enemmän kuin hyvin, on Raisalle vihainen, kun tämä ilmoittaa lähtevänsä Hukkavaaraan, mutta ei kuitenkaan voi olla lähtemättä mukaan.

Koska Mikael on matkannut Helsinkiin sutena, ei hänellä ole nimeksikään omia vaatteita mukanaan. Seikka, jolla revitellään teoksen läpi. Keskellä aurinkoista Helsinkiä Mikael mm. kävelee päällään Nikon paita, jossa komeilee teksti I don’t even think straight – eikä se näytä häntä edes vaivaavan. Myös Raisan vaatteet joutuvat käyttöön, kun Konstan mökkiin majoittuneeseen seurueeseen liittyy yllättävä vieras.

Nikokin liittyi tupaan kerääntyneeseen seurueeseen. Hän ei näyttänyt erityisen iloiselta nähdessään suden, mutta päätti hetken kuluttua ottaa sen läsnäolon välttämättömänä pahana.
      ”Makuuhuoneessa on joitain Raisan vaatteita”, hän sanoi ja osoitti taakseen. Susi jolkutteli saman tien hänen osoittamaansa suuntaan, ja Niko sulki oven hänen perässään.
      ”Miksi minun vaatteeni?” kysyin.
     Nikon katse antoi ymmärtää, kuinka tyhmä kysymys se oli. ”Ehkä siksi, että sinä olet ainoa tyttö.”

Tulija on Jenni, Mikaelin entinen tyttöystävä ja Raisan vihamies. Ennen lähinnä laumanjohtajan poikaa kuuliaisesti seuraava ja totteleva Jenni on Uhanalaisessa saanut uutta potkua. Opiskelupaikan saanti Oulusta ja muutto pois Hukkavaarasta on tehnyt Jennille hyvää, ja tehnyt tästä entistä kipakamman – eikä ainoastaan Raisaa kohtaan. Jennistä paljastuu myös todella uskalias ja laumalle lojaali puoli. Hän on valmis uhmaamaan vaikka mitä auttaakseen palauttamaan asiat oikeaan järjestykseen. Olosuhteiden pakostakin saman katon alla Raisa ja Jenni ystävystyvät. Raisan pyynnöstä Jenni myös uhmaa tiukan paikan tullen Mikaelin käskyä: ”En nähnyt takaovelle, mutta äänestä päätellen Jenni ei suinkaan totellut. Kuulin älähdyksen, ja sitten ovi paiskattiin kiinni – ja olisin voinut vaikka vannoa, ettei Jenni ollut enää sen sisäpuolella.”
Toinen yllättävä henkilöhahmon muutos on Juhassa. Kaikista Hukkavaaran lukion susista juuri Juha on se, jolle Mikael lähettää junasta viestin Jennin lisäksi. Päätös osoittautuu sitäkin oivallisemmaksi, kun Juha ryhtyy lukemaan Danielin Raisalle lähettämää Hukkapojan, susien eepoksen, ensimmäistä painosta. Hukkapoika on kaikille laumatiedon tunnilta tuttu (paitsi tietysti Raisalle, jota ei lauman kaikkiin salaisuuksiin ole haluttu vihkiä), mutta Juha huomaa pian ensimmäisen painoksen poikkeavan tutusta tekstistä melkoisesti.

Statuksestaan ja omaisuudestaankin riistetty Mikael seisoo suorana, ei häntä koipien välissä. Mikaelissa ole mitään alentuvaa, vaikka tämä tyytyykin mukisematta pysyttelemään pois kylältä ja jättäytymään lähes kaikesta actionista pois. Uhanalaisen Mikaelissa on surumielisyyttä ja vakavuutta, jota Kesyttömän Mikaelissa ei vielä ole. Raisan tempaus jättää Hukkavaara ja samalla myös Mikael noin vain on jättänyt häneen omat jälkensä. Mikaelista kuultaa kuitenkin edelleen läpi alfan karismaattisuus ja voimakas velvollisuudentunto. Sillä sitä Mikael juuri on – velvollisuudentuntoinen. Raisan ja Mikaelin kohtaamisissa on Kesyttömän sähköisen energian sijaan kaihoa ja pidättyvyyttä, sanomattomia sanoja. Mikaelin lumoavuus vain ei ole kadonnut mihinkään, kuten Raisa saa pian huomata.

Uhanalainen piirtää mieltä kutkuttavan kuvan Hukkavaaran ihmissusista ja muovaa ihmissusimyyttiä omanlaisekseen. Se saa minut hihkumaan. Parhaat palat välitän edelleen kaverilleni, joka on kirjasta ei nyt ihan yhtä innoissaan kuin minä, mutta innoissaan kumminkin. Jossain vaiheessa huomaan selostavani lähes kaiken. Tämä annettakon anteeksi, sillä Susiraja-sarjaa ei ole käännetty englanniksi. (Eli jos satut lukemaan tätä Rouhiainen, niin pistähän homma rullaamaan.)

Ihmissusikirjoissa on se jännä piirre, että niitä varten kirjailija joutuu käyttämään aikalailla enemmän päätään kuin vampyyrikirjoja varten. Ihmissusien kuvaus kirjallisuudessa kun ei ole yhtä konventoitunutta. Rouhiainen pistää tällä saralla parastaan ja luo ihmissuden, joka ”käy ihan järkeen”. Rakastan ja ihailen sitä, mitä Rouhiaisen susissa säilyy suden laumaeläimen leima. Eikä vain siinä mielessä, että sudet asuvat Hukkavaarassa laumana, vaan myös siinä, miten Rouhiaisen suden tarvitsevat toista sutta. Susien laumaenergian kuvaaminen itsessään on puolestaan ihan next leveliä. Ehkä Rouhiaisen seuraava teos onkin scifiä?

Ja tottakai, tuleehan se sieltä, kiista ihmissusien herruudesta ja ihmisen asemasta. Kiista, joka liittyy lähes kaikkeen ihmissusikirjallisuuteen. Ilmeisesti ihmissusista on mahodotonta kirjoittaa joutumatta tätä jollain tavoin pohtimaan. Rouhiainen tekee tämän tyylillä. Joku on saattanut jotain jo arvellakin, mutta suuri paljastus tulee silti ihanasti puskan takaa. Niinpä tietysti.

Tuntuu, että melkein missä tahansa muussa kirjassa cliffhanger ärsyttäisi. Vaan eipä ärsytä tässä. Asiaan ei tietenkään vaikuta se, että olen jo heti valmiiksi lainannut kolmososan odottamaan. Tai siis miten niin odottamaan? Käteni eivät moisesta ole kuulleetkaan.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Elina Rouhiainen: Kesytön


Lukiessani Kesytöntä (2012) laitan jatkuvasti viestiä kaverilleni ja selostan mehevimmät juonenkäänteet. Pysyn tuskin nahoissani. Minua naurattaa. Kaikki on niin älytöntä ja juuri siksi niin mielettömän ihanaa. Olen koukussa ennen kuin olen päässyt edes puoleenväliin.

Raisa on kuvataidelukiota käyvä 17-vuotias tyttö, joka asuu Helsingin Kalliossa, kunnes hänen äitinsä jää auton alle ja kuolee. Raisa muuttaa kauas pohjoiseen, Kainuun Hukkavaaraan, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan. Äiti ei ole koskaan puhunut myöskään Jaskasta, Raisan enosta, jonka luokse tämä muuttaa selvittääkseen äitinsä menneisyyttä.

 --Laaja nurmikenttä ja pyykinkuivausteline, lisää pensaita ja istutusrivejä. Pihakeinu, jollainen kuvitelmieni mukaan oli kaikissa kunnon mummoloissa. Ajatus siitä että talo tavallaan olisikin mummola mikäli vain Jaskan vanhemmat olisivat elossa, oli todella outo. Vielä oudompaa oli kuitenkin se, että minä asuisin nyt täällä.

Hukkavaarassa lähes kaikki näyttävät ammattiurheilijoilta. Lukion oppilaat ovat ruskettuneita, kauniita, ja moni pitää merkkivaatteita. Tyttöjä on vähemmän kuin poikia. Hukkavaara on kaikin tavoin toisenlainen kuin mihin Raisa on tottunut. Omituinen äidinkielenopettaja kysyy Raisalta tämän esitellessä itseään luokalle, mikä tämän lempi haju on. Raisa on ymmällään, mutta luettelee kuitenkin Kallion kirjaston, Hämeentien, kiinalaisen ruoan, pellavakankaan ja gesson. Taide ei ole Hukkavaarassa missään kovassa huudossa, mutta ainakin koulussa on edes toinenkin sitä arvostava - silmiinpistävästi Torkkelin poikia muistuttava Niko, josta tulee Raisan paras ystävä.

Ensimmäisenä yönään Hukkavaarassa Raisa ei saa unta. Hänellä on pakottava tarve päästä ulos. Öisellä metsäaukiolla Raisa kohtaa suden, jonka katse vangitsee hänet. Raisa maalaa aukion suden ensimmäisenä kuvataiteen työnään, mutta maalaus saa ruokalan seinälle ripustettuna omituisia katseita. Raisasta alkaa tuntua, että Hukkavaarassa on jokin kultti valloillaan. Eikä joku pidä hänestä, sillä myöhemmin taulu töhritään.

Raisan huomion kiinnittää myös Mikael, karatepoika, johon hän törmää koulun aulassa jo ennen ensimmäistä koulupäivää ja jonka paikalle Raisa meinaa äidinkielentunnilla istua. Mikaelin katse, jota kaikki muut tuntuvat välttelevän, kuvataan yhtä maagiseksi kuin metsäaukion sudenkin. Eikä ihme, sillä Mikael on metsäaukion susi. Ja Raisa on mennyt maalaamaan hänen kuvansa koko koulun nähtäväksi.

Raisalle selviää, että susiturismilla elävä Hukkavaara on ihmissusien asuttama. Kylässä asuu myös vampyyri Konstantin, jonka mielenhallintakyvyt ovat omiaan suojelemaan kylän salaisuutta ulkopuolisilta. En voi olla kihisemättä. Oikeasti, vampyyri? Susiraja-sarjassa tuntuu olevan kaikki herkut, ja vielä vähän strösseliä päälle. Eikä silti tunnu, että tässä olisi nyt liikaa.

Raisan lumoutuminen Mikaelista ja tämän alfasilmistä kuvataan tehokkaasti. Vaaran ja luvattomuuden kutkuttavuus ja tunne, ettei katsetta voi kääntää pois, paistaa tekstistä intensiivisenä. Ja luvatonta Raisan ja Mikaelin rakkaus onkin, sillä Raisa on ihminen ja Mikaelilla on jo tyttöystävä.

Ripset olivat yhtä tummat kuin hänen hiuksensa, mutta iirikset olivat hätkähdyttävän siniset. Valtamerensiniset. Preussinsiniset. Ei, en uskonut, että olin nähnyt sellaista sävyä missään muualla. Ne olivat yhtä aikaa sekä kirkkaat että pehmeät, kylmät ja palavat. Mieleeni kohosi kuva jäätiköistä, jotka valuvat alas vuoren rinnettä niin kuin laava purkautuvasta tulivuoresta, mutta vain paljon hitaammin – niin hitaasti, ettei liikettä näe, ja silti virta raivaa pois tieltään kaiken, mikä osuu kohdalle.

Vaikka kuinka haluaisin, en voi olla tässä kohtaa mainitsematta Twilightia, joka niin monelle muullekin on Susiraja-sarjasta tullut mieleen. ”Onko tää se suomalainen ’Twilight mutta ihmissusilla’?” kaverini kysyy kun hehkutan sarjaa. ”On! Juuri se”, vastaan. Kuvaus on varsinkin Kesyttömän alkupuolta ajatellen osuva, eikä vaadi paljoakaan hoksottimia tajuta, että niin, genrehän on ihan sama. Paranormaali romanssi mikä paranormaali romanssi. En silti tykkää ajatella Kesytöntä Twilightin kautta. Kesyttömässä on ihan omat kuvionsa, oma omalaatuinen suomalaisuuden värittämä miljöönsä, ja sen hahmot ovat huomattavasti uskottavampia. Mikael on oikeasti aika kiehtova salaperäisyydessään. 

Sitä paitsi Kesytön on oikeasti hauska. Kuka voi olla nauramatta, kun juopunut Raisa kutsuu täydenkuun aikaan Mikael-suden mukanaan sisälle, käpertyy nukkumaan tämä vierellään ja herää aamulla sängyssään alaston Mikael?

Kesytön on ehdottoman nautittava, ja viimeisen sivun loppuun päästessäni iskee paniikki. Kello on kymmenen illalla. Kirjasto ei ole auki. En pääse heti aloittamaan seuraavaa osaa.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukan Lumikki-sarjan ensimmäinen osa, Punainen kuin veri (2013) osoittautui mukaansatempaavaksi nuortenromaaniksi. Pari ensimmäistä lukua eivät vakuuttaneet millään lailla, mutta päähenkilön omituisuus sekä Elisan jotenkin symppis henkilöhahmo imivät tarinaan sisälle.

Pidin Elisasta, itseään tyhmemmäksiä tekeytyvästä lukksuselämää viettävästä lukion kaunottaresta, jolla kuitenkin on sydän ihan paikallaan ja jonka lempivärejä ovat vaaleanpunainen ja musta - mielellään yhdessä: "Elisan huone näytti siltä kuin siellä olisi räjähtänyt jotain vaaleanpunaista ja mustaa. Nuo kaksi väriä hallitsivat kaikkea matosta seiniin ja verhoista läppäriin. Oliko tämä jokin ylipitkittynyt prinsessakausi, joka oli saanut saurakseen katu-uskottavaa rock-henkeä?"

Elisa toimii vastapainona jäisen varautuneelle Lumikille, joka yrittää parhaansa mukaan olla sotkeutumatta kenenkään asioihin. Lumikki osaa olla käytännössä näkymätön, mutta ei pysty pysymään muiden asioista erossa nähtyään koulun pimiössä suuren määrän 500 euron seteleitä. Elisan ja Lumikin toisistaan hyvin erilliset elämät kietoutuvat yhteen, kun käy ilmi rahojen kuuluvan Elisalle ja tämän kahdelle kaverille, Tuukalle ja Kasperille.

Lumikilla on kiehtova taito naamioitua. Kahvilaan mennessään hän muuttaa hiustyyliään, riisuu takkinsa, tilaa teetä kahvin sijaan ja lukee naistenlehteä Imagen sijaan ottaen erilaisen istumisasennon kuin yleensä. Hän osaa kävellä eri tyyleillä ja tekeytyä jopa pojaksi, kun tarve vaatii.

”Lumikki ei itse käyttänyt hajuvesiä, mutta oli harjoittanut nenäänsä tunnistamaan eri parfyymit. Hän oli kehittynyt siinä erinomaiseksi. Oli ollut aika, jolloin toisen ihmisen tunnistaminen jo kaukaa pelkän hajuveden perusteella oli antanut hänelle ratkaisevat pari sekuntia lisäaikaa paeta.”

Teoksen näkökulma vaihtelee luvuittain ja toisinaan kesken luvunkin. Lukijalle syötetään vihjeitä niin Lumikista kuin tämän menneisyydestäkin kuin tarinan roistoista. Kerran päästään jopa Elisan ajatuksiin. 

Moni lanka jää Punainen kuin veressä selvittämättä, niin kuin arvata saattaakin. Lumikin erikoisuudelle ja äärimmilleen viedylle pidättyvyydelle ja varovaisuudelle - hän ei mm. käytä mitään hajusteita, jottei häntä voitaisi tunnistaa minkään tuoksun perusteella - annetaan teoksessa yksi selitys. Koulukiusaaminen ei kuitenkaan tunnu riittävältä selitykseltä, ja epäilenkin vahvasti, että sarjan seuraavissa osissa Lumikin menneisyyteen pureudutaan lähemmin.


En yleensä tykkää lukea kotimaista kirjallisuutta, ja suhtautumiseni siihen on jostain syystä nuiva. Simukka onnistuu nuorten jännityssarjansa ensimmäisellä osalla herättämään tarpeeksi mielenkiintoa ja antamaan tarpeeksi jotakin mieltä kutkuttavaa, ettei sarjan seuraavan osan lukeminen tunnu hassummalta idealta. Sitä, etten teilannut teosta jo heti kättelyssä, saattoi auttaa sen tyylikäs Lumikki-teemaan soinnutettu värimaailma ja graafinen tyylikkyys.

Eniten yllätyin siitä, miten kauniita kuvauksia Punainen kuin veri sisälsi. Jotenkin tyyli sopi älyttömän hyvin Lumikin tavallaan taiteilijatyttömäisen olemuksen ja tuntikausia taidenäyttelyissä viettämisen kanssa. Simukka luo taitavasti vahvoja mielikuvia ja luo välillä kirjaimellisesti satumaista tunnelmaa:

"Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä. Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. Hänen hiuksensa ja viittansa olivat hulmunneet ja jättäneet jälkeensä ilmassa kevyesti leijuvat, pienenpienet jäähiukkaset. Hän oli puhaltanut kaiken valkeaksi ja taianomaiseksi."

maanantai 18. huhtikuuta 2016

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

"Tulee sellainen aika, jolloin me kaikki olemme kuolleet. [...] Me kaikki. Tulee sellainen aika, jolloin jäljellä ei ole ainoatakaan ihmistä, joka muistaisi olemassaolomme tai lajimme aikaansaannokset. Jäljellä ei ole ketään, joka muistaisi Aristoteleen tai Kleopatran, sinusta puhumattakaan. Kaikki mitä teimme, rakensimme tai kirjoitimme, ajattelimme tai keksimme painuu unohduksiin, ja tämä tässä" - tein kädelläni laajan kaaren - "on ollut yhtä tyhjän kanssa. Se aika voi tulla pian tai vasta miljoonan vuoden päästä, mutta vaikka ihmiskunta kestäisikin auringon sammumisen, se ei silti kestä loputtomiin. Oli aika jolloin organismeilla ei ollut tietoisuutta, ja tulee aika jolloin sitä ei enää ole. Unohdus on väistämätön--"

En pidä sairauksista. Syöpä kammottaa jotenkin jo pelkkänä ajatuksena. Kuolema kammottaa. Ehkä se on ihan inhimillistä. Jopa syöpäsairasta Hazelia inhottaa sairaus. Tarttuessani John Greenin Tähtiin kirjoitettuun virheeseen (The Fault in Our Stars, 2012) en tiennyt, että siinä oli kyse syövästä. Tiesin Tähtiin kirjoitetusta virheestä vain sen, että sitä pidetiin itkuromaanina. Ja itkettihän se. Kuulun toisaalta niihin ihmisiin, jotka joutuvat nieleskelemään kyyneleitään täysin odottamatta kesken uutisten tietämättä itsekään, mistä äkillinen tunnekuohuni on tarkalleen johtunut.

Tähtiin kirjoitettu virhe muistutti minua jotenkin Twilightista. Koko se asetelma, että poika on todella hyvännäköinen ja haluttu ja rakastuu tyttöön, joka ei omasta mielestään näytä yhtään miltään. Myös Twilightin Bella huomaa Edwardin tuijottavan häntä heidän ensitapaamisellaan. Näin käy myös Hazelille, joka vertaistukiryhmässä huomaa uuden pojan tuijottavan häntä. "Vilkaisin silti poikaa uudestaan, ja hän tuijotti minua yhä. Minulle valkeni, miksi sitä sanotaan katsekontaktiksi."

Kirjassa on huumoria ja paikoittain tiettyä kepeyttä. Kirjasta jäi jotenkin tyhjä olo, en saanut siitä otetta enkä saanut siitä oikeastaan mitään. Kuvaukset videopelien pelaamisesta olivat hauskoja, jotenkin raikkaita. Tarina oli sen verran mukaansatempaava, että luin kyllä Tähtiin kirjoitettua virhettä useampana iltana tuntikausia.  Jäljellä jäi silti ei mitään -fiilis. Kun seuraa tarinaa kahta syöpäpotilasta, joista toinen on jo selviytynyt omastaan, mutta joista toisella ei ole toivoakaan, tulee mietittyä, mitä tässä tarinassa on järkeä. Mitä järkeä elämässä ylipäätään on? Tai syövässä? Syöpä on tosiasia, jonka kanssa monet todelliset ihmiset elävät ja kuolevat. 

Hazel ei tee mitään ylvästä. Hän ei ole niitä syöpäpotilaita, jotka pyrkivät maailmanparantajiksi. Hazelissa ei itseasiassa ole mitään erityistä, hän on vain syöpäpotilas muiden joukossa. Ehkä siinä piileekin jotain Tähtiin kirjoitetun virheen tarkoitusperistä. Myös kuolemansairaat ihmiset elävät ja tuntevat voimakkaita tunteita, myös he rakastuvat ja luovat ystävyyssuhteita. Eivät he lopeta elämistään kuullessaan syöpädiagnoosinsa. Elämä jatkuu. Hazelin äiti hokeekin tytölle, että tämän on elettävä elämäänsä: "Hazel, sinä ansaitset elämän."

Äidin sanat kääntyvät myöhemmin myös toisin päin. Hazelin äiti on jättäytynyt pois töistä ja viettää kokopäiväisesti aikaa Hazelin kanssa. Saadessaan elämälleen lisää sisältöä Hazel alkaa miettiä, että äiti onkin se, jonka pitäisi hankkia elämä. Kiinnostavimmaksi hahmoksi nouseekin ehkä  juuri Hazelin äiti, etenkin tämän salaisuuden paljastuttua teoksen lopussa. 

Myös Hazelin isä, joka sentään käy päivätyössä, on kovasti liimautuvaa sorttia. Hazelin perheessä isä on se, joka itkee vähän väliä. Molemmat vanhemmat takertuva Hazeliin kuin olisivat itse hukkumassa – ja ovathan he. Eikä Hazel voi heitä siltä pelastaa. 

Ehkä tyhjä oloni liittyy siihen tajunnan hetkelliseen laajenemiseen, että meidät kaikki todella joskus unohdetaan, ja jonka Tähtiin kirjoitettu virhe kuitenkin sai liikkeelle Me kaikki kuolemme. Eikä sille voi mitään. Silti rakkaan kuolema vaikuttaa tähtiin kirjoitetulta virheeltä. Erehdykseltä. Asialta, jota ei voi muuten käsittää. "Unohdus on väistämätön, ja jos se huolettaa sinua, unohda koko juttu. Taivas tietää, että niin kaikki muutkin tekevät."